Tälle sivulle kirjoittelen silloin tällöin kuvausta pennun kehittymisestä erityisesti ajopuolella..

16.8.2011

Ruhtinatar on tulovaiheesta kasvanut kovasti, myös henkisesti. Olemme ahkerasti yrittäneet opetella luoksetuloa, seuraamista, seisomista näyttelyasennossa jne.. Nalan (Ruhtinattaren kutsumanimi) mielestä istuminen on vielä ok, mutta paikallaan pysyminen – varsinkin jos täytyy pysyä samalla makuulla – tekee välillä tiukkaa.. eihän emännän voi yksin antaa mennä metritolkulla eteenpäin! No yleensä asioista on päästy yhteisymmärrykseen kärsivällisyydellä ja toistamalla – yhä uudelleen. Toisinaan ääntäkin joutuu korottamaan, mutta sehän tuskin on uutta “nykynuorison” kasvattajille Pääasiassa Nala on yllättänyt minut nokkeluudellaan ja sen oppimiskyky tuntuu ainakin vielä olevan loppumaton. Toivottavasti kehitys jatkuu samansuuntaisena myös sen “oikeassa” työssään – metsällä.

Pieniä metsäreissuja olemme jo tehneet useaan otteeseen. Alkuun metsä tuntui aivan liian suurelta paikalta ja emäntä ei saanut hävitä minkäänlaisen risun taakse Tuo eka reissu meillä oli mustikkaretki läheiseen metsään. Nalan mielestä reissu kesti aivan liian kauan joten se fiksuna tyttönä jättäytyi porukasta ja jäi vahtimaan vaatteitamme suuren kiven päälle. Välillä toki piti käydä tarkistamassa että marjastusporukka on vielä koossa.

Riistaintoa Nala on osoittanut yllättävän aikaisin. Vajaan 9 viikon ikäisenä se rouskutteli jäniksen papanoita namusinaan. Kaikkiruokaisena suden sukulaisena sille tosin maistui lähes kaikki suuhun sopiva ja sopimaton – sopivaa bakteeriflooraa kai se hankki suolistoonsa, muuta selitystä sen kaikkiruokaisuudelle en ole vielä löytänyt Vajaa kymmenviikkoisena Nala yllätti jännittävällä metsäreissullamme pienellä ajon pätkällä! Se taas on eri asia mitä se ajoi, mutta jänistä eniten epäilen, koska liikuimme niiden syönnöspaikkojen lähellä. Ja voi sitä riemua mitä emännälle piti kertoa kun metsän siimeksestä taas luokse osautui! Tässä vaiheessa Nala on osoittanut innostustaan myös ajamalla pyitä lentoon ja seisonta haukkumalla kuin mikäkin lintukoira. Toivottavasti tavat korjaantuvat kokemuksen myötä…

Suurta maailmaa tutkimassa 10-viikkoisena ajokoiran alkuna..

22.09.2011

Se on nyt sitten tapahtunut. Nalasta on tullut peto – peto, joka jäljittää saaliin yöjälkien perusteella, etsii sen makuupaikan ja ajaa sitä haukkuen, kunnes passimies saa juonesta kiinni. Söisipä penikka vielä koko otuksenkin, jos se siihen vaan saa luvan! Pedoksi synnytään mutta kasvuympäristö joko antaa mahdollisuuden kehittää vaistojaan tai sitten ei.

Nalan sytyttämiseen käytin 8 vuotiasta ajokkiamme Bellaa välikätenä. Bella on sille kaikki kaikessa ja silloin kun penikka jää tarhaan toisen päästyä metsälle, huuto on sydäntä särkevää.. Vedätin Bellalle ammutuilla jäniksillä nurmikoilla ja pellolla. Ei mennyt kauaa kun ääntä alkoi tulla. Nala otti harjoituksen niin tosissaan, että palkitessani sitä jäniksen löytämisestä meinasi peukalokin hävitä makupalan kanssa samaan suuhun

Nalan kouluttamisessa vaikeinta minulle on ollut pysytellä paikoillani. Se kuitenkin on erittäin tärkeää, sillä pentu ei opi etsimään itsenäisesti, jos se viedään aina suoraan jänön makuukselle. Reppujakkaralle on siis ollut ja on jatkossakin käyttöä. Pieniä ajon pätkiä on saatu kuulla jo useita. Tosin linnutkin kiinnostavat vielä paljon, mutta ne haukut jäävät nopean siirtymisen vuoksi lyhyiksi. Nala pyörii vielä n 100 metrin säteellä passittajasta, mutta nyt kun se hiukan on päässyt petomaisesta olemuksestaan jyvälle, ympyrä laajenee pikkuhiljaa.

Penikka on päässyt toteuttamaan viettejään säännöllisesti 2-3 kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan, toisinaan enemmänkin. Pakko kuitenkin hillitä tahtia, sillä kasvavaa, vasta päälle 3,5 kk ikäistä pentua ei saa rasittaa liikaa. Teimme viime viikolla torstaista lauantaihin kestävän metsästysreissun Hyrynsalmelle, jossa Bella näytteli pääosaa ja Nala otti oppia. Jonkin matkaa ne ajoivat yhdessäkin, mutta eihän lähes puolta lyhyemmillä jaloilla voi pysyä aikuisen vauhdissa. Treenejä ei ole alkusytyttämisen jälkeen tarkoituskaan pitää molemmille yhtä aikaa, sillä laumasieluisella ajurilla ei pitkälle pötkitä. Nyt Nala saa hiukan keräillä voimia ja miettiä tapahtuneita lähemmäs joulua, kun täytyy käydä viimeistelemässä opinnot.

Ylitiheitä jäniskantoja hoitamassa Hyrynsalmella allekirjoittaneen lisäksi pikkuveli ja serkku.

Syy miksi päivitän nyt sivustoa, on erityisesti Nalan pedoksi julistaminen Tänä syksyisenä aamuna ammuin Nalalle sen ensimmäisen jäniksen! Tarkemmin sanottuna tämän vuoden rusakon poikasen. Nala herätteli muutamilla haukuilla tuoreilla yöjäljillä, sillä jänö oli ilmeisesti ollut einehtimässä pellolla. Makuus löytyi viereisestä tiheäkasvuisesta hakkuuaukeasta. Kun pupu oli ylhäällä, ei ollut epäilystäkään etteikö tosi ollut kyseessä! Rusakko pinkoi lähes suoraan läheiselle soratielle ja sinne Nalakin kuului painelevan. Hölmistyneenä pentu uikahteli tiellä, joten suuntasin apuun kun tiesin minnepäin jussi oli juossut. Kuljimme n 100m tietä myöten, jolloin Nala äkkäsi pupun pompahtaneen metsän puolelle. Ajo alkoi välittömästi ja ääntä tuli kiivaasti. Ei ole mikään helppo ajaa rusakkoa vaan muutamin lyhyin katkoin ajo jatkui metsäteiden, pihapiirin, hakkuun ja peltojen tuntumassa yht. n15 minuuttia. Passitin jänöä tien laidassa hakkuun ja metsän rajalla. Aamusta tihuutti hiukan vettä mutta nyt oli tyyntä. Ajo tuntui lähenevän, arvelin Nalan jo minua etsiskellessään kiljahtelevan vaan pupu se sieltä tuli. Kaadolle Nala saapui tuossa tuokiossa ja rusakon sisäelimet katosivat hetkessä sen petomaiseen kitaan. Peukaloitani jo tajusin varoa..

On tulien aika…

Nala 3kk 19vrk

28.9.11

Yllä oleva kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa Ennen opiskelupaikkakunnalle lähtöä kävin pikkuveljen (13v) kanssa koettamassa onneamme. Oli oikein mehtämiehen unelma ilma, kun oli illalla satanut vettä ja aamusta oli nyt tyyntä. Otimme molemmat koirat mukaan, mutta ensin oli tarkoituksena antaa Nalalle mahdollisuus näyttää, mistä se pupu pissii…

Tiesin, että lähellä on jäniksiä. Pikkuhiljaa käpsyttelin eteenpäin Nalan tutkiessa ympäristöä. Häntä vippasi siihen malliin että jotakin on – voi olla kyllä ihan mitä vaan niinkuin aloittelevalta voi odottaa… Työnsin reppujakkaran kuitenkin takamuksen alle ja annoin penikan penkoa lähimaastoa..kun minunhan piti opetella sitä paikallaan olemista Kohta ilmoille sinkoutuikin varovainen haukkusarja! Nala pyörähteli siihen tahtiin että auttakaa, tässä se on ollut mutta en tajua minne se katosi! Annoin pennun kuitenkin etsiä itse, ja kohtapa se helkytteli tasaisen tulisesti n 10 minuutin ajon. Välissä oli metsätiekin, mutta hienosti tuntui siitä selviävän.

Arvasin ajon katkeavan ensimmäiseen paluuperään ja pikkuhiljaa olin jo siirtynyt lähemmäs ajoa. Kun koira tuli ottamaan yhteyttä, mentiin yhdessä sotkuspaikalle. Teeren raato sai siinä välissä kyytiä ja jo epäilin, että nyt oli likasella nenällä ajo ajettu Vaan kun tuosta sotkuksesta oli selvitty ja asiaan kuuluvat torut toruttu, Nala äkkäsi taas tutun tuoksun. Tässähän pupu oli just lymyssä!! Ajon riemua sain kuulla vielä hetken, ennen kuin talviturkin vaihtoaikaissa ollut tupuli oli sammalmättäitä veikeästi väistellen pomppinut pikkuveljen passiin Yhdessä näkyvät Nalan kanssa setvivän, mistähän sen tupulin sais pissimään

Tapakoulutusta siinä sivussa..

Mikä maistuiskaan paremmalle kuin itse ajaman tupulin korvat

15.10.2011

Käy penikalle täällä kaupungissa oleminen hiukan pitkäveteiseksi. Valmistujaiset lähestyy, mutta jouluun on vielä aikaa. Ja nämä citykanit – rusakot siis. Ne ovat röyhkeitä! Kyllä ne tietäät että niillä ei ole hätää, kun ajokin pentu tuijottaa hihna kireällä silmät leimuten. Istuu vaan muutaman kymmenen metrin päässä, iso roikale. Vauhtia toki myös löytyy kun menemme tekemään lähempää tuttavuutta. Mutta ei sitä viitsi kovin usein naapureita kerätä ikkunoille kuuntelemaan penikan kiljuntaa B) Ei täällä meillä kummallakaan aika kulu, koirapuistoissa kun ei hirveän paljon niitä vaistojaan voi toteuttaa. Toki sielläkin on kiva käydä tuulettamassa päätään. On se sekin tyhjää parempi, kun saa ajaa edes kavereita – äänen kanssa tietenkin.

Tottelevaisuuskoulutuksessa käymme yleensä maanantaisin ja torstaisin. Jos vaan ehditään. Siellä vaan ei voi niitä vaistojaan toteuttaa sitäkään vähää.. Päälle metrisessä hihnassa oleminen ei ole raikuli-penikalle mitään maailman helpointa. Ajettavia lajitovereita olisi hallin täydeltä, mutta jostain typerästä syystä niitä ei voi edes moikata: istutaan ringissä, katsotaan ohjaajaa silmiin, ohitetaan kavereita, hypitään esteitä ja juostaan ”putkien” läpi. On tämäkin touhua, mahtaa Nala miettiä

No toki silloin tällöin ajelemme autolla hiukan edemmäs ja otetaan ihan eväät matkaan. Silloin on mahdollisuus toteuttaa niitä alkuperäisiä vaistojaan. Kaikki metsästysseurat eivät suinkaan anna lupaa pennun – varsinkaan seuraan kuulumattoman – kouluttamiseen maillaan, mutta joitain sentään löytyy. Kiitos vaan heille!

Nyt lauantaina taas starttasimme. Innokkaasti Nala etsi lähituntumassa, mutta mitään ei tuntunut löytyvän. Etenin pikkuhiljaa ja annoin koiran punkaa. Lenkin tehtyään se tuli ilmoittamaan että voidaan jatkaa. Kiipesin suuren kiven päälle jokin aika sitten tehdyn hakkuun laidalle. Koira näytti istahtavan itsekin jonkun kiven tai kannon päälle. Ajattelin että jos täältä ei mitään löydy, niin on koirassa vika. Nala tympäytyi istumiseen (vaatii muuten välillä hermoja omistajalta jäkittää paikoillaan B) ) ja yht´äkkiä huomasinkin, että sen häntä vispasi ihan mahottomasti! Määrätietoisesti penikka eteni hakkuun toiseen laitaan ja ilmeisesti saavutti makuuksen. Epävarmasta rävellyksestä päätellen jänö oli jo kaikonnut siitä jokin aika sitten, ajoa kesti vajaan vartin, mutta siinä oli myös katkosta. Parit paluuperät vaikutti ainakin tehneen.

Kun penikka ei löytänyt vajaan 10 min. katkon jälkeen vaan pyöri lähituntumassa, menin oletetulle jänön etenemissuunnalle. Tämä paluuperä vaikutti olevan liian hankala setviä. No pupu löytyi ja ajo jatkui. Taas ehkä n. 10 min. Menimme jälleen yhdessä katoamissuunnalle. Tuttu tuoksu pysäytti pennun matkan vanhan harvennuksen reunassa. Nyt suunta selvisi jo nopeasti, olihan hajukin tuore, mutta se, mikä sai koiraan vauhtia ja omankin pumpun läpättämään: koiran edestä (ehkä 40m) ponkaisi makuulta melko lailla valkea jänis! Voi sitä kiljuntaa ja suorastaan parkumista!! Nala ei tiennyt millä äänellä kutsuisi minua apuun, mutta enhän minä tietenkään sinne rynnännyt Ajo kaikkosi hyvin nopeasti kuulumattomiin, olihan maasto tosi mäkinen. Kiivas ajo jatkui tasaisesti ilman taukoja, ilmeisesti vainulla ajeli mutkat suoriksi. Ääntä tuli tulisesti, sen minkä alkoi taas sitä erottaa. Nyt oli kellossa sellainen kaiku, että hyvä kun itse muistin hengittää ) Ajoa kuunnellessa mietin, että jos tahti tästä etenee – ja eteneehän se kun ajaminen helpottuu lumen tultua, niin tulinen pentu, paljon vanhempaa koiraani tulisempi on nyt käsissäni. Kun vaan taiten osaisin kasvattaa! B)

Kiivas ajo läheni alkuperäistä makuusta, mutta vetelikin siitä ohi. Matka jatku pitkän harjun päällä vastakkaiseen suuntaan ja taas loittoni kuulumattomiin. Pelkäsin jo koiran ajautuvan metsätietä myöten suuremmille teille, joten lähdin perään. Viimeisen haukahduksen kuulin, kun ajoa oli kestänyt n. 25min. Metsäteiden, vasta tehdyn kivikkoisen mäen harvennuksen ja lammen väliseen suomaastoon ajo loppui. Eväiden mutustelun jälkeen innostin koiraa vielä etsimään, ja taas tuttu haju löytyi.. Varovaisimmin arvioituna pupu sai kyytiä yhteensä yli tunnin ajan. Tänään teimme siis enkat ;D

Nahoituksessa pikkupätkä tämän päivän tapahtumista. Ajokkipennun fanfaari (näkölähtö) ei pääse kaijuttimien kautta oikeuksiinsa. Alkuun edetään pitkäkorvan eksytysjälkeä, lähes nauhoituksen puolivälissä alkaa huuto Laita tuolloin kaijuttimet täysille melkein heti, sillä ajo etenee suoraan poispäin välittömästi korkean mäen päälle ja sen taakse…

Ajokkipennun fanfaari

26.11.2011

Päivittelen taas hiukan väliaikatietoja Nalan kehittymisestä..

Tässä päälle kuukauden aikana edellisestä päivityksestä emme ole montaa kertaa ehtineet metsään ja penikalla onkin ollut aikaa keskittyä fyysiseen kasvuun ja kehittymiseen. Onneksi valmistumiseni lähestyy ja pääsemme taas hiukan useammin harrastelemaan..ainakin toiveissa ja tavoitteena se on Tarkoitus ei ole raportoida jokaista erillistä metsästysreissua tai kaatoa, vaan päivittelen sivustoa lähinnä silloin, kun jotain hiukan tavallisesta poikkeavaa/uutta pennun kehittymisessä tulee.

Mutta asiaan! Pistäydyin nyt marraskuun lopulla kotipuolessa ja yleensä pistäytymiseni tarkoittaa myös pennulle työn makuun pääsemistä. Starttasimme tällä erää Kuhmoon. Molemmat koirat olivat mukana ja tarkoitus oli päästää nuorempi ensin harjoittelemaan. Vanhempi – siis Bella kyllä löytäisi jos Nalan puput pysyisivät puskissaan. Olimme liikenteessä aamun valjetessa. Keli ei tiennyt penikalle mitään helppoa ylösottoa: lunta oli ollut hiukan vielä edellispäivänä, mutta aamulla maa oli lähes paljas ja tuuli alkoi voimistua. Annoimme pennulle kuitenkin mahdollisuuden. Nala ei meidän epäilyistä onneksi tajunnut – tai mistäpä tiedämme, mitä se lopultakin ymmärtää

Innokkaasti pentu lähti etsimään, kun me pikkuhiljaa siirryimme passien tuntumaan. Pentu kuitenkin selvästi odotti totaalista pysähtymistämme, kun se ei kauaksi aikaa jäänyt omille teilleen. Pysähdyimme siis paikoillemme reppujakkaroille. Pentu pistäytyi pieniä lenkkejä ja tuli aina takaisin. Emme antaneet periksi. Alueella oli pakko olla pitkäkorvia, oli maasto sen näköistä pöpelikköä. Nala kyllästyi meidän jorinoihin ja alkoi tosissaan keksiä parempaa tekemistä. Haukahdus valpasti meidät. Kun ääntä alkoi tulla enemmän, siirryime passeihin – pupun liikkeet olivat paikallisille aikaisemmista ajoista melkolailla arvattavissa.

Parinkymmennen minuutin kuluttua ensimmäisistä haukahduksista tuli kuitenkin aivan hiljaista. Ihmettelin sitä, kun haukahdukset olivat niin kiihkeitä ennen hiljaisuutta. Tuli ihan mieleen mahdollinen uusi ajokkipennun fanfaari (josta siis ääninäyte). Kuitenkin pentu oli tullut pöpeliköstä pikkuveljen luo aivan innoissaan ja suupielet sekä tutkapanta tuoreissa valkeissa karvoissa. Todettuani tilanteen, mietin että pentu on voinut löytää jonkun raadon ja siinä pyörinyt. Siispä lähdin sen kanssa tutkimaan tilannetta. Pentu ohjasi minut määrätietoisesti vaikeakulkuisessa, vastottain harvennusta tehdyssä taimikossa saaliilleen. Pedon ottein se pöyhi lähes vitivalkoista jänistä! Riensin paikalle ja totesin jäniksen raadon sijaan aivan tuoreeksi. NALA OLI SIIS OTTANUT SEN KIINNI!!! Ja ikää penikalla siis päälle 5.5 kk! Yritimme keksiä selitystä tapaukselle, kun jänis näytti päällisin puolin aivan terveelle:  ehkä vaikeakulkuisessa maastossa se jäi lymyyn liian pitkäksi aikaa, että pentu sai sen napattua??

Päivä ei siis tuohon kiinniottoon luonnollisestikaan päättynyt, vaan päästimme Bellan töihin ja Nala sai jäädä sulattelemaan jänön sisälmyksiä. Irtilaskusta muutaman minuutin päästä uusi valkoinen jänö oli liikenteessä. Ajoa kesti n. 5h suorastaan myrskyävän lumisateen piiskatessa kasvojamme ja tuulen hävittäessä ajoäänen kuulumattomiin. Se pupu sai lopulta jäädä kuivattelemaan turkkiaan ja odottelemaan uutta pöläytystä..

2.1.2012

Nalan kehittymisessä on menty taas askel eteenpäin. Erityisesti sitkeyttä on tullut lisää. Hakuhommat pentu on alkanut sisäistää, mikäli sille vaan annetaan aikaa hakea. Reppujakkaralla kököttäminen alkaa siis jo tuottaa tulosta.

Tänään Nala teki useammassakin asiassa oman ennätyksensä: Kun hakulupa oli saatu, pentu otti ajon n. 4:n minuutin tehokkaan hakutyöskentelyn päätteeksi. Ääntäkin alkoi tulla vasta kun jänö oli liikenteessä. Tuo ajolenkki oli vain vajaan ½ tunnin mittainen, kun pupu palasi lähtösijoilleen sotkuksia tekemään. En yllyttänyt jatkamaan koska alue ei kuulunut metsästysseurallemme.

Siirryimme n. 200 metriä ja tuosta ehkä puolen tunnin päästä rusakko oli liikenteessä. Alueella oli liikuttu todennäköisesti useamman jäniksen voimin, joten pennulta kului hetken aikaa, ennenkuin se malttoi pysähtyä jäljittämään tiettyä otusta. Herättelyltä ei nyt vältyttykään ja itse tulkitsin sen penikan haluksi pöläyttää pupu oikeasti liikenteeseen tuon jälkiviidakon keskeltä. Tarmokas sotkujen selvittely sai palkkansa, kun pitkäkoivelta paloi päre ja se ampaisi vauhtiin. Matka päättyi melko pian haulisuihkuun – armoa en rusakolle lukenut, koska sen suunta oli suoraan tietä kohden.

Kun kehut oli kehuttu ja pienet herkkupalat jänön sisältä nielaistu, matka jatkui taas metsätietä eteenpäin taasen muutaman sata metriä. Virittelin nuotion ja pistelin evästä poskeen. Sillä aikaa Nala tutki lähitienoota, jossa myös oli liikuttu yön aikaan ihan kiitettävästi. Kello oli n. 10.30. Eväitä mutustellessani tuttu ajoääni alkoi halkoa ilmaa arviolta 250m päästä lumisen metsän keskeltä. Ajolenkistä päätellen nyt oli aito metsien pupu liikenteessä, joten kiirettä passiin ei ollut.

Pyrin yhä likemmä ajoa tupulin kannalta pahat mielessä, kun kiihkeää ajoa oli kestänyt noin tunnin. Tämä jussi ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tyhmimmästä päästä, sillä sen lenkki ei ollut mikään säännöllinen ympyrä,vaan maisemat vaihtuivat mäkisen makuusseudun tamppauksen jälkeen yli taimikon ja laajan hakkuuaukean. Aukean takanakaan sillä ei vaikuttanut olevan mielikuvituksen puutetta, kun se pyörähteli tiheässä pöpelikössä, sieltä suunta vaukutti olevan takaisin aukealle, taas taimikolle, aukealle, pöpelikköön jne jne. Lunta oli lähes polveen asti, joten siinä hiki virtasi ja pumppu otti kierroksia itselläkin. Voimistuva tuuli ei ainakaan helpottanut ajon kuulumista lumen keskeltä ja toisaalta tiukan kahlauksen jälkeen passittaminen hakkuuaukealla alkoi tuntua poskipäissä. Kun ajoa oli kestänyt vajaan pari tuntia, julistimme jussille erävoiton.

Hipsuttelimme takaisin kohti aamuista nuotiopaikkaa. Vaikutti siltä, että myös ajossa ollut metsäjänö oli hipsauttanut makuuksilleen takaisin tai alueelle oli tullut karkkojänis. Tutkimme hiukan jälkikuvioita ja pysähdyin kaiken varalta taas tutulle jakkaralle. Olimme jo iltapäivässä ja vatsa vaati kahlauksen keskellä murkinaa. Nalalla vaikutti edelleen veto olevan päällä joten annoin sen tehdä töitä. Eipä aikaakaan, kun ajo taas alkoi. Kiihkeää menoa jatkui arviolta tunnin verran. Maasto alkoi olla aika tikattu pupujen reiteistä ja hämärä alkoi hiipiä. Kohta ei näkisi enää ampua. Pennun kutsukiljahdukset havahduttivat minut lopulta taas liikkeelle. Matkamme jatkui edelleen kohti nuotiopaikkaa ja autoa.

Metsätietä takaisin kämpsytellessäni olin pannut merkille, että lähellä aamuista rusakon kaatopaikkaa vaikutti yöllä liikuskelleen myös ainakin yksi metsäjänis. Hyppyjä oli tien laidalta toiselle, melkein kuin olisi ollut kilpajuoksu otuksilla tällä metsäpalstalla. Yhdelle noista urista, rusakon makuukselta metsätien vastakkaiselle puolelle pentu vielä läksi retkelleen. Eikä hanki pidellyt. Päivällä ajoa seuratessani totesin hangen kantaneen aivan hyvin jänistä, mutta käytännössä koiran oli käveltävä, mikäli se pysyi hangen päällä. Malttia se näkyi kysyvän, vaan sitähän tässä opiskeltiin puolin ja toisin.

Tarkoitukseni oli jättää polttamatta jääneitä klapeja kuusen juurelle, vaan tuo asetelma sai jäädä kun lähtökiljaisu täytti taas ilman! Ei voi olla totta, lähes 100 varmasti tällä pienellä alueella oli liikkeellä tälle päivälle jo ainakin 4:s jänis, jos ei 5:s! Ei ihme, että penikan pää meinasi mennä sekaisin näitä kuvioita selvitellessään. Pimeä laskeutui maisemaan ja ajo häipyi uusille maisemille. Onneksi pennulla oli jonkinlainen tutka kaulassaan, sillä jouduin jättämään sen loppupäiväksi yksin maastoon. Jätin passipaikkani lähelle kuusen juurelle oman takkini ja purtavaksi rusakon takakoiven, sekä loput sisälmykset. Ainakin Bellalle (vanhempi ajokki) ns. makuupaikan tekeminen oli sen nuoruusaikoina toiminut ja sen sai aamulla hakea sieltä, minne tutun rievun olin jättänyt.

Palasin klo 21.30 maissa pelon sekaisin tuntein maisemiin takaisin. Pentu oli ensimmäistä kertaa maastossa aamuhämärästä iltayöhön – ja vielä aivan yksin. Kurkkua alkoi hiukan kuristaa, kun sille tekemäni makuus olikin tyhjä ja koiran eväät koskemattomat. Huhuilin ja kuuntelin – metsä humisi vastaan. Sittenpä kännykkä pärisi ja kyseltiinkin, oliko koirani ollut ajamassa. Sen oli nähty kiertävän lähes metsäautotien päässä, nuotiopaikan seudulla jotakin autoa ja jääneen penkalle neuvottomana istumaan. Ajoin tien päästä päähän, vaan mitään ei näkynyt. Nuotiopaikan kohdalla vilkaisin tarkemmin penkalle – ja totta tosiaan, siellähän se penikka istui neuvottomana koivun juuressa ja pysähdyttyäni varovasti lähestyi ajoneuvoa. Riemun kiljahdukset ja suorastaan hätääntyneet parahdukset täyttivät nyt ilman, kun pentu taas tunsi tutun tuoksun. Huudosta aistin, että älä tee tätä minulle enää koskaan, älä koskaan!! Tuolla innolla tosin se tulisi mitä todennäköisimmin taas toistumaan. Autoon pentu piti jo nostaa.

Niin, että mitenkä päin mä poseeraan??

23.2.2012

..sitkeys palkitaan!

Kausi 2011-2012 alkaa olla lopuillaan. Täällä Nurmeksen korkeudella lunta alkaa olla sen verran reilusti, että sitkeä täytyy olla, mikäli kinosten keskeltä jussin saa ampujalle asti tuupittua. Nala (Voittaja Ruhtinatar) alkaa pian olla aikuisen koiran mitoissa, ei vaikuttaisi mikään jättiläisnarttu olevan tulossa mutta pennun “lopullinen” muoto antaa vielä odottaa. Tarkoitus olisi tässä ennen seuraavaa kautta käydä näyttäytymässä joillekin ulkomuototuomareille ja mieluusti heille jätämmekin turkin tarkemman analysoinnin. Ulkomuodollahan ei tunnetusti pupua tuupita, enkä suoraan sanoen arvosta kovin korkealle nuotion loimussa lämmittelevää muotovaliota.

Mutta asiaan! Vilkkaan penikan kanssa metsästäminen on hiukan helpottunut uuden Tracker G500 tutkan myötä. Tutkaan olen ollut ainakin näin lyhyen käyttökokemuksen perusteella suht tyytyväinen: näkee aika tarkkaan, minkä ojan pohjalla penikka kahlaa, ajovauhdin, etäisyyden passittajasta, haukun tiheyden ja voipa pennulle jopa soittaakin. Pari kertaa Nala on paiskannut kyllä ns. luurinkin korvaan, mutta eikös tuo murkkuikäiselle koiralle välistä suotanekkin Vielä kun näkisi etäisyyden ajettavaan, niin vois passittaminen viimeistään alkaa jo hävettää.. Huonona puolena olen löytänyt ohjelman vaatiman suuren virtamäärän: ns. älypuhelimenkaan kehittelyssä ei sen vertaa älyä ole ollut, että akku kestäisi kunnolla kokonaista päivän reissua. Ei varsinkaan silloin,  jos meinaa ottaa kuvia tai videoklippejä päivän aikana    Eräällä reissulla taas penikan viipyessä vaikeassa maastossa pelkäsin sen ajautuneen jäiden sekaan tai ainakin pudonneen jyrkänteeltä. Panta ei ilmeisesti saanut satelliitteihin minkäänlaista yhteyttä, kun jää/lumikerros peitti pannan lähetin osan.. Koiran vilahtaessa näköpiirissä olenkin karistellut enimpiä jäitä ja niin olen taas pysynyt paremmin perillä penikan touhuiluista.

Pääasiassa Nala on saanut treenata pitkäkorvien kanssa reissujen ainoana koirana. Loppukaudesta parina reissuna sallin ajokeille muutaman herkullisen yhteisajon. 8,5 vuotiaan Bellan kanssa saalista yleensä aina tulee, jos paistia mieli tekee. Nalan kanssa ajo useimmiten lähtee, mutta kokemuksen puuttuessa pitkäkorvat saavat paluuperiensä ansiosta hiukan tasoitusta.

Ääni pennulla on kehittynyt keuhkojen myötä aika tavalla. Tutkan mukaan haukkutiheys naputti välillä vajaat 140 kertaa/min, että ainakin ääntä tulee riittävästi Kunhan keuhkot vielä kasvun myötä hiukan antavat pontta äänelle, niin passaa ajoa kuunnella..

 

Nuori ja nopea ! (Bella-vanhus myös tulossa kaadolle..)

Pennun kunnon kasvaessa ja älyn lisääntyessä ajoihin on tullut pituuttakin. Välillä on kyllä käynyt sääliksikin, kun pentu yrittää kaikkensa ja lähes pystysuoraa hankea yrittää meuhtoa eteenpäin..haukkutiheyttä en edes arvaa noina hetkinä Kaiken kaikkiaan odotan innolla tulevaa kautta, jolloin pennun enimmät törmäilyt ovat (ainakin toivon mukaan) takanapäin ja varsinaisesti ajotaidon kehittyminen alkaa.

Alla joitain kuvia ajokkiemme parin päivän ajotyöskentelystä..

     

    

Varsin kirjavan värisiä rusakoita oli liikenteessä..ettei vaan osa olisi risteymiä?

Seuraavaa kautta odotellessa…

Ai jai Kuvassa hiukan yhdennäköisyyttä aiempaan vastaavaan